Hetki elämästäni, suljettu

Katkeruus. Tuo ihmisiä sisältä hiljaa syövä, synkkä tunne, jota toinen voi tuntee toista ihmistä kohtaan. Olen päässyt yli siitä, vuosien ja niin monien vuosien jälkeen. Olen onnellinen, että olen voinut sulkea sen oven lopullisesti omassa elämässäni. Niin kauan kannoin sitä sisälläni, niin kauan sätin itseäni, sitä toista ihmistä hiljaa oman maailman sisällä. Enään se tunne ei minua häiritse. Voin vihdoin hengittää puhdasta tyytyväisyyden ilmaa lähelläni. Olen ehkä enemmän tyytyväinen siitä, että kävi niinkuin silloin kävi. Se oli tärkeä vaihe elämässäni. En ehkä olisi tässä samalaisena kuin mitä olen nyt. En olisi lähelläkään omaa itseäni. En osaisi antaa anteeksi, enkä pyytää anteeksi. En olisi pahoillani asioista mitä sanoin, tein tai jätin tekemättä. Jos kohtaisin hänet vielä, osaisin olla itseni. Osaisin olla välittämättä siitä, miten kävi. Osaan aidosti iloita toisen puolesta, kaikesta siitä mitä hänellä on. Olen onnellinen siitä että hänkin on onnellinen. Tyytyväinen, että hänellä on parempi elämä kuin mitä meidän elämä oli yhdessä. Me aiheutimme toisillemme paljon pahaa mieltä, myrkytimme toisiamme sanoillamme, teoillamme. Emme osanneet päästää kuitenkaan irti toisistamme. Hitsautuminen oli tapahtunut liian nopeasti. Me emme osanneet korjata meidän yhteistä elämäämme. Miten olisimmekaan, kun olimme vielä niin nuoria, lapsellisia jopa. Eikä meidän olisikaan kuulunut korjata elämäämme. Emme kuuluneet toisillemme. Meidän oli tarkoituskin jatkaa omia elämiämme muualla. Poissa toistemme silmistä, mielestä. Katkeruus oli kuitenkin hyvin vahvana elämässäni pitkään. En pystynyt hyväksymään hänen uutta suhdettaan. Tai sitä miten se alkoi, mutta nyt.. Nyt kuitenkin pystyn. Ja olen tyytyväinen siitä miten paljon opin hänen kanssaan ja hänen jälkeensä. Vihdoinkin olen saattanut sen typerän, synkän tunteen omaan kotiinsa, sinne minne se kuuluukin. Pois minusta, minun elämästäni. Vihdoinkin olen vapaa.