Stressaavia aikoja

Kaiken stressin jälkeen sitä herää kuplastaan ja tajuaa kuinka tämä kaikki on niin lähellä. Miten kaikki elämässä voi muuttua niin nopeasti. Yrittää hetken aikaa miettiä, mitä haluaa, onko tämä sitä mitä haluaa, onko hän se mitä haluaa ja kenen kanssa haluaa jatkaa elämää? Ahdistuksen piikit työntyvät syvältä kurkkuun ja tuntuu ettei voi enää hengittää. Aikaa on vain vähän ja stressi on mahdottoman tuskainen, ahdistava. Osaa kyllä ajatella positiivisestikin. Miten kauniilta näyttää mekossa, miten upealta kaikki voisivat näyttää valmiina, vaikka kaikki ovatkin vielä aivan levällään. Hymy tulee esiin ahdistuksen piilosta. Kaikki kääntyy kyllä parhain päin. Kaikki tulee olemaan täydellistä, vaikka pelko epäonnistumisesta tuleekin olemaan suuri. Ymmärrys lähestyvästä päivästä silti hajottaa sen pienen onnen tunteen täydellisyydestä. Mutta miksi pitäisi yrittää saada kaiken olemaan täydellistä muiden ihmisten takia? Pitäisi ennemmin ajatella, että se hetki yksinään kun seisoo hänen kanssaan siinä kaikkien edessä on täydellinen, millään muulla ei ole väliä. Ei kenenkään muun mielipiteillä, eikä millään mikä voisi pilata sen hetkisen ilon, koska sillä hetkellä tulee näyttämään kauniilta, jopa ihmisten mielestä jotka muuten ei pitäisi kauniina. Mutta silläkään ei ole väliä, ainoastaan sillä toisen puoliskon mielipiteellä on väliä. Kaikki muu on vain ylimääräistä. Silti haluaa saada kaiken täydelliseksi myös muita varten jotta he voisivat viihtyä juhlassa heidän kanssaan. Mutta mitä kaikkea voisi tehdä saada asioita enää täydellisemmäksi ajan puutteen vuoksi? Miten voisi taikoa tyhjästä niin paljon kaikkea sellaista mikä voisi tuoda ihmisille suurta iloa? Miten voi saada yhtään mitään onnistuneeksi jos velloo vain epätoivoisessa suossa, räpiköiden ja pullikoiden eteenpäin? Siispä yrittää unohtaa sen edes hetkeksi ja stressaa sitä sitten myöhemmin, kun on sen aika. Mutta muistaa kuitenkin iloita kaikesta siitä mitä tämäkin kokemus tuo tullessaan. Kauniita uusia muistoja, kauniita uusia hetkiä.