Jos kuljet hymyillen pitkin päivää, joka paikassa ja huijaat ihmisiä teeskentelemällä voivasi hyvin, niin mitä näet suljettuasi silmät? Näetkö sen päivän ihmiset, jotka hymyilevät takaisin sinulle vaiko oman röyhkeän teeskentelysi? Vilistääkö mielessäsi kuvia ajasta, jolloin oikeasti voit hyvin vai onko se täysin mustaa ja pimeää? Oletko edes koskaan voinut hyvin? Vai oletko näytellyt koko elämäsi hyvin voivaa ihmistä, jolla ei ole minkäänlaisia murheita tai huolia? Oletko kivettänyt sydämesi ja kasvattanut muurit sisällesi, jotta kukaan ei pystyisi tietämään, miten sinä voit? Miten paljon voit vielä valehdella läheisillesi? Tai itsellesi? Onko sille röyhkeydelle mitään rajaa? Miksi et halua päästää ketään lähellesi? Miksi on vaikeaa luottaa toiseen ihmiseen ja antaa hänen nähdä sisimpäsi? Uskotko vielä ihmisiin vai onko kaikki usko jo poissa? Oletko sinä poissa? Onko kaikkeutesi, josta sinut on tehty kadonnut kokonaan? Miten kauan voit vielä jatkaa näin? Etkö tunne jo murtumisen rajoja? Etkö näe kuinka sielusi huutaa tuskissaan? Etkö haluaisi apua, jota sinun kuuluisi saada? Miksi et halua apua? Miksi?
Se, että luottaa ihmiseen ja päästää hänet sisään ja turvautuu häneen, ei ole merkki heikkoudesta. Se on merkki rohkeudesta. Merkki siitä, että sinäkin voit selviytyä. Sinäkin voit tukeutua ihmisiin. Ei ole heikkoutta myöntää, että suljettuaan silmät, et näe mitään. Et päivän tekemisiäsi, et hymyileviä kasvoja, et pieleen menneitä asioita. Ei ole väärin myöntää, että et voi hyvin. Ei ole väärin murtua ja itkeä asioita pois sielustasi, jotta sekin voisi alkaa parantumaan. Ei ole väärin tuntea kaikkia niitä tunteita mitä tunnet. Ei ole väärin haluta ja hakea apua muista ihmisistä. Väärin on valehdella ihmisille ja itsellesi. Väärin on kivittää sydän ja muuttua kylmäksi.
Joten kun suljet silmät, mitä näet?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti